Arkikuulumisia

Viikot menee niin nopeaan ja tekemistä riittää, ettei kerkeä muuta kuin luetella tapahtumia ja menoja mitä ollaan tehty. Jospa sitä kirjoittelisi ihan vaan kuulumisia. :) ja tännehän kuuluu hyvää! Oon ollut reissussa jo kuukauden, mikä tuntuu ihan uskomattomalta. Aika on mennyt tosi nopeaa ja viikot sulautuu yhteen. Enää ei ole uutuudenviehätystä tai paljoakaan uuden opettelua, vaan pikkuhiljaa on huomannut että tännekin on muodostunut omanlaisensa arki.

Arkipäivät menee harjoittelussa, eikä silloin tule tehtyä mitään ihmeellistä tai lähdettyä mihinkään. Aamuvuorojen jälkeen tulee käytyä kaupassa tai kaupungilla, paljon on ollut hyviä ilmoja niin silloin tulee lähdettyä heti töitten jälkeen johonkin puistoon makoilemaan. Illalla kun ilma viilenee, saatan käydä sairaalalla tietokoneella tai sitten istuskelen asuntolan olohuoneessa muiden kanssa. Jos on iltavuorossa niin päivä on oikeastaan pelkkää harjoittelua. Mihinkään ei kerkeä, ellei suunnittele etukäteen ja tee tehoiskua tiettyyn paikkaan tai kauppaan. Etäisyydet eivät ole kovin suuret, koska asumme lähellä keskustaa mutta koska liikkuminen tapahtuu kävellen, niin siihen pitää varata aikaa. Olen nyt muutamia kertoja käynyt lenkillä ennen iltavuoroa, ja siitä voisi yrittää ottaa tavan. Juoksen joka kerta hieman eri reittiä, ja näen samalla uusia paikkoja ja luontoa (viime kerralla bongasin wallabyita!).

Kunnon ruokaa olemme tehneet tasan kaksi kertaa, joten salaatilla ja nuudelilla eletään arkipäivät. Ruoanlaittomahdollisuudet ja välineet ovat tosiaan melko vähissä, joten mitään kovin suurta ei voi ajatella tekevänsä. Aamupalaksi syön leipää tai muroja, joskus jogurttia. Mulla on niin ikävä maitorahkaa ettei tosikaan! Täällä ei sellaisesta tiedetä mitään, tai en ole ainakaan missään kaupoissa nähnyt. Viikonloppuisin on pyykkipäivä. Asuntolassa on pyykkikone ja kuivausrumpu, yksi käyttökerta maksaa 2$.

Nurses home tuntuu jo lähes kodilta. Alkujärkytyksestä toivuttua tajusin, että tämähän on ihan kiva paikka eikä yhtään vähiten ihmisten takia. Talo on edelleen vanha ja rähjäinen ja mun huoneessa edelleen haisee, mutta tämä on ihan loistava paikka asua vähän aikaa. Sijainti on lähes keskustassa, sairaala ihan naapurissa ja asuminen edullista! Täällä asuu myös muita vaihtareita sekä sairaalan työntekijöitä joihin on ollut mahtava tutustua, ja tällaisiin ihmisiin ei varmasti oltaisi tutustuttu jos oltaisiin Riikan kanssa kyhjötetty kahdestaan jossain vuokrakämpässä. :) Tanskalaiset Helle ja Simon sekä ruotsalainen Victoria ovat täällä enää muutamia viikkoja, valmiiksi jo harmittaa kun he lähtevät koska on ollut huippua tehdä juttuja yhdessä. Asuntolassa asuvat fysioterapeutit jotka ovat olleet menoissa mukana, lähtevät yksitellen Nurses homelta. Heille tämä on ollut vain väliaikaisratkaisu ja yöpaikka siksi aikaa kunnes oma asunto löytyy. Mutta joka viikko tutustun uusiin ihmisiin, esim viime viikolla asuntolaan muutti uusi ruotsalainen poika sekä lauantaina baarikierroksella juttelin tytön kanssa, joka asuu Nurses homella ja johon en vain ole aikaisemmin törmännyt.

Kaupunki alkaa pikkuhiljaa tulla tutuksi. Muistan kadunnimiä ja osaan liikkua täällä melko hyvin. Omat suosikkipaikat ja vaatekaupat ovat löytyneet. ;) Launceston on 100 000 asukkaan kaupunki, mutta se tuntuu melko pieneltä ja kotoisalta, vähän Kokkolamaiselta. Ihmisiä on toki aina enemmän liikkeellä ja tapahtumia on paljon. Täällä on turvallista liikkua, vaikkakaan en kyllä öisin lähtisi yksin huitelemaan. Englantikin sujuu jo ihan hyvin. Pitää vain rohkaistua puhumaan eikä saa välittää ääntämis- tai kielioppivirheistä vaan puhua vain menemään, niin hyvin pärjää ja kehittyy. Aluksi taisin hieman ujostella puhumista, mutta sen lisäksi olen hieman ujo perusluonteeltanikin niin ujostelin myös ihmisiä. Vieläkin mulla on kehitettävää small talkin kanssa, ei tämmönen perusjäärä suomalainen osaa höpötellä niitä näitä ilman kunnon asiaa! Edelleenkin hämäännyt kun kaupan kassa kysyy 'How are you?'.

Olen onnellinen että uskalsin lähteä vaihtoon, hetkeäkään ei ole kaduttanut. Vaikka vaihtojärjestelyt olivat hankalat ja monen tuskan takana, on tämä kaiken sen vaivan arvoista! Välillä on toki ikävä Suomeen päin, varsinkin Topia. Mutta lähinnä toivoisin että Topi olisi täällä mun kanssa, ja voitaisiin yhessä reissata ja kokea. Ei mulla oo vielä hinkua Suomeen päin, ainakaan kun siellä on talvi ja kylmä! Mutta tämä on nyt mun matkani ja nyt vain täytyy nauttia ja ottaa kaikki irti, sillä jos aika kuluu koko ajan näin nopeeta niin kohtahan tämä on jo ohi... Mutta ei onneksi ihan vielä. :)